Miten voi auttaa miestä, jonka syvästi rakastama lapsi on juuri riistetty
häneltä?
Mitä sanoa naiselle, joka on juuri saanut suruviestin, että
hänen veljensä on kuollut aidsiin - eikä hän edes tiennyt veljen
sairastavan?
Mitä sanoa ihmiselle, joka katsoo voimattomana sivusta, kun hänen nuoremmat sisaruksensa elävät ”täyttä elämää”, sairastuvat yksi kerrallaan aidsiin ja kuolevat?
Miten kannustaa miestä, joka tuntee vielä aikuisenakin
suurta tuskaa aina, kun hän miettii omaa isäänsä; isää, joka ei kantanut taloudellista tai henkistä vastuuta ensimmäisestä perheestään sen
jälkeen, kun hän otti toisen ja kolmannen vaimon; isää, joka muutti sen jälkeen
maaseudulta Harareen, otti siellä vielä kaksi vaimoa lisää - ja poika joutui
äitinsä kuoltua elättämään perhettä, koska oli perheen vanhin - ja niin pojan haaveet opiskelusta haihtuivat, sen mukana hänen suuri unelmansa ”to make the world a better place”.
Mitä sanoa kuusivuotiaalle lapselle, joka sai juuri kuulla,
että hänet kasvattaneet ihmiset eivät olekaan hänen vanhempiaan, vaan oma äiti
onkin hylännyt hänet vuosia sitten - ja nyt tämä tytölle täysin vieras äiti on tullut hakemaan hänet mukaansa?
Koko tuo maailma ja paljon muuta on avautunut minulle viime
päivien aikana. Kaikesta Afrikka-lumoutumisesta ja Dzikwa Centerin lämpimästä
ilmapiiristä huolimatta sydämessä on päällimmäisenä valtava suru. Eivätpä ne
maailman murheet rajoitu vain Nizzan tai Istanbulin järkyttäviin tapahtumiin..
Olen otettu siitä, että moni zimbabwelainen on avannut minulle sielunsa ja
kertonut elämänsä raskaimmat asiat – mutta elämäntarinat ovat niin surullisia
ja toivottomia, että valvon öisin niitä miettien.
Toivon, että olen saanut luotua edes pieniä
valonsäteitä minulle murheensa kertoneiden ihmisten sieluun. Kaikkeni olen
yrittänyt. Yhä selvemmin näen, että tärkein tehtäväni tällä matkalla ei olekaan
musiikkimaailman vienti, vaan yrittää olla edes pienen valon, ilon, lohdun tuoja niille,
joilla murheita riittää. Voin ainakin kuunnella, yrittää ymmärtää ja kertoa eteenpäin, mitä
näen: antaa miettimisen aihetta muillekin..
Olen jo nyt tajunnut hyvin selvästi:
kaikkien ongelmiensakin keskellä koto-Suomi voi todella hyvin, kantaa upeasti
vastuun kansalaisistaan, on uskomattoman turvallinen ja vakaa maa.
Moni zimbabwelainen elää syvän epätoivon keskellä. Maa siirtyi
joitain vuosia sitten käyttämään USA:n dollareita, sillä oma valuutta eli niin
valtavassa syöksykierteessä, ettei edes setelillä, jossa oli ykkösen perässä
kymmeniä nollia, pystynyt ostamaan yhtä leipää. Dollarin setelit, varsinkin
pienimmät, ovat niin puhkikuluneita ja likaisia, ettei niistä saa mitään tolkkua.
Viimeisen
parin kuukauden aikana taloudellinen hätä on moninkertaistunut; zimbabwelaisten
elämä on todella vaikeaa. Taloudellinen kaaos näkyy jo turistillekin: pankkiautomaateista ei saa
rahaa (paitsi todella hyvällä tuurilla), kortilla ei pysty maksamaan kuin ehkä
kymmenennellä yrittämällä (jos silloinkaan). Hurjia huhuja kuuluu valuutan jäädyttämisestä, entiseen valuuttaan palaamisesta ja vaikka mistä.
Kierre syvenee päivä päivältä.
![]() |
Sanni ja eka enkunlukutunti.. |
![]() |
..Laura opettaa pikkuisia... |
![]() |
..Mai ja oppilapset :) |
Myös tyttäreni ovat keskellä zimbabwelaista arkea. Kun minä
laulatan Dzikwa Centerissä isompia lapsia, harjoittelevat Maria, Sanni ja Laura
pienten kanssa englannin lukemista, kirjoittavat lasten kanssa kirjeitä
sponsorikummeille ja todennäköisesti auttavat ensi viikolla myös matikantehtävissä.
Tytötkin
näkevät läheltä, mitä on zimbabwelainen todellisuus: sopeutumista, venymistä,
valmiutta vaikka minkälaisten vastoinkäymisten kestämiseen. Ja silti: kaikki tapaamamme zimbabwelaislapset hymyilevät,
iloitsevat, ovat huumorintajuisia, suloisia, kiitollisia, avoimia. Tämä kokemus
avaa paitsi minun, myös tyttärieni silmät loppuelämäksi. Hyväntekeväisyys on ensistäkin isompi osa elämäämme koko loppuelämän ajan, olen siitä aivan varma.
Eilinen oli matkamme rankin päivä, sillä upouusi
Dzikwa-kummityttömme Nisha joutui keskelle julmaa elämän myrskyä.
Nishan isä kuoli aidsiin, kun Nisha oli ihan pieni. Nishan äiti hylkäsi hänet, kun Nisha oli kaksivuotias. Äiti
dumppasi Nishan tämän isän veljen luokse, toisen lapsensa äiti dumppasi maaseudulle oman sukunsa hoiviin. Sen jälkeen äiti lähti etsimään itselleen parempaa elämää ja katosi lastensa elämästä. Nishan setä ja
sedän vaimo ottivat tytön täysin omaksi lapsekseen. He päättivät, etteivät kerro
tytölle mitään tämän äidistä ja isästä. He kertoisivat tytölle vasta,
kun tämä olisi vanhempi; sitten, kun tytön elämä olisi kaikin puolin niin hyvällä mallilla,
että hän ei murtuisi tiedosta.
Zimbabwessa syntymätodistus ei ole itsestäänselvyys; sen
hankkiminen on hankala ja kallis prosessi. Ilman syntymätodistusta moni ovi
pysyy kuitenkin kiinni. Dzikwa
Center auttaa tässäkin; siellä listataan, kenellä Dzikwan lapsista ei ole syntymätodistusta, ja laitetaan syntämätodistusprosessi käyntiin.
Nishalla ei ole syntymätodistusta, joten viime viikolla aloitettiin prosessi, jonka tuloksena Nisha saisi virallisen syntymätodistuksen. Nishan setä sai kuin ihmeen kaupalla kontaktin tytön äitiin. Setä pyysi äitiä hoitamaan oman osansa syntymätodistuksen hankkimisessa. Äidin reaktio: täysin yllättäen viime lauantaina, neljä vuotta sen jälkeen kun hän oli hylännyt lapsensa, äiti ryntäsi Nishan kotiin – kotiin, jossa Nishaa oli hoidettu rakkaudella kaikki nämä vuodet. Äiti ilmoitti tylysti, että hän ottaa nyt lapsensa, ei kiittänyt setää eikä selitellyt. Äiti pakkasi samantien tytön vähät tavarat, riisti lapsen mukaansa, pois kaikesta, mikä oli tytölle tuttua ja turvallista; hämmentyneen tytön, joka ei edes ymmärtänyt, kuka tämä ”toinen äiti” on.
Nishalla ei ole syntymätodistusta, joten viime viikolla aloitettiin prosessi, jonka tuloksena Nisha saisi virallisen syntymätodistuksen. Nishan setä sai kuin ihmeen kaupalla kontaktin tytön äitiin. Setä pyysi äitiä hoitamaan oman osansa syntymätodistuksen hankkimisessa. Äidin reaktio: täysin yllättäen viime lauantaina, neljä vuotta sen jälkeen kun hän oli hylännyt lapsensa, äiti ryntäsi Nishan kotiin – kotiin, jossa Nishaa oli hoidettu rakkaudella kaikki nämä vuodet. Äiti ilmoitti tylysti, että hän ottaa nyt lapsensa, ei kiittänyt setää eikä selitellyt. Äiti pakkasi samantien tytön vähät tavarat, riisti lapsen mukaansa, pois kaikesta, mikä oli tytölle tuttua ja turvallista; hämmentyneen tytön, joka ei edes ymmärtänyt, kuka tämä ”toinen äiti” on.
![]() |
Suloinen Nisha meidän perheen syleilyssä |
Emme tienneet viikonlopun tapahtumista mitään, kun saavuimme
eilen, maanantaiaamuna, Dzikwa Centeriin iloisina, valmiina vierailemaan Nishan
(: sedän) kotona valtavan ruokatuliaislastimme kanssa. Yllätykseksemme
kohtasimmekin Dzikwa Centerissä surullisen Nishan, joka ei edes katsonut meihin päin, vaan käveli
ohitsemme puristaen pientä paperinpalaa kädessään, katse maahan luotuna. Olimme
ihmeissämme. Pian paikalle tuli Nishan setä, joka yhdessä Dzikwa Centerin
edustajan Levitan kanssa kertoi, mitä viikonloppuna oli tapahtunut. Setä oli
täysin murheen murtama, hän itki ja sanoi: ”there´s a deep pain in my heart”.
Mitään ei ollut tehtävissä: Nishan äidillä oli biologisen äidin oikeus ottaa
tyttö mukaansa. Itkimme yhdessä.
Levita yritti jatkuvasti soittaa Nishan äidille, ja on
jatkanut yrittämistä koko tämän päivän ajan. Nishan äiti ei vastaa puhelimeen
myöskään Nishan sedän soittaessa.
Niin, siihen paperinpalaan Nishan kädessä oli kirjoitettu
ohjeet, kuinka hänen tulee matkata ”uudesta kodistaan” Dzikwaan ja takaisin – tyttö pelkäsi
kuollakseen, että ei osaa astua oikeaan rämään pikkubussiin eikä osaa kävellä
bussilta kauas uuteen kotiinsa. Yksin. Valtavassa miljoonakaupunki-Hararessa.
Kuusivuotiaana!!
Ellei Nishan äitiä saada kiinni ja ellei hän palauta lasta
sedän luokse, tyttö ei voi jatkaa Dzikwa Trustin siipien alla. Dzikwassa
pystytään auttamaan vain osaa Dzikwa Centeriä ympäröivän valtavan Dzivarasekwan
köyhälistöalueen lapsista.
Huomenna kuulemme, onko äiti osannut ajatella tytön parasta. Todennäköisesti ei. Siinä tapauksessa Nisha ei voi olla myöskään kummityttömme – hän katoaa täysin meidän ja Dzikwa Trustin ulottumattomiin. Uusi kummityttö on jo meille katsottuna, tapasimmekin hänet. Suloinen tyttö hänkin – mutta meillä on suuri suru Nishan kohtalosta.
Käytännössä Nisha tulee putoamaan kaiken muunkin avun
ulkopuolelle. Koulumaksut ovat Hararessa sen verran korkeita, ettei tyttö voi
todennäköisesti jatkaa koulussa käymistä. Koulu-ura siis sekä alkoi että
todennäköisesti päättyy tytön ollessa kuusivuotias. Liian julmaa..
Levita
kertoi, että monta kymmentä lasta lopettaa Dzikwa Trustin tukeman koulunkäynnin joka vuosi. Suurimmalla osalla lopettamisen syy on se, että kotiolot ovat hyvin
rankat. Aina ei auttaminen onnistu.. Eipä ole helppo työ upealla, suurisydämisellä Levitalla: päivästä toiseen taistelua näiden epäoikeudenmukaisuuksien ja sydäntäsärkevien elämänkohtaloiden
keskellä.
Näissä mietteissä on nyt koko perheemme.
Olkoon huominen valoisampi ja toivorikkaampi - ja olkoon
Nishan elämä täynnä suojelusenkeleitä.
Tänään lauloimme Dzikwa Centerin kuoron kanssa varsin koskettavaa laulua: En etsi valtaa, loistoa - suomeksi - "...vaan rauhaa päälle maan". Kunpa..
Tässä:
Hei, kiva, että olette tulleet käymään täällä. Maa on tällä hetkellä aikamoisessa kaaoksessa, maanantaina todistin ihmisten kokoontumista läheisellä bussiasemalla, mielenosoituksia riittää. Ja sitten on nämä yksittäiset surulliset tarinat, joita riittää, myös omassa paikallisessa perheessäni.
VastaaPoistaLuin, että olette kuun loppuun asti Hararessa, voin tulla poikkeamaan Dzikwan keskuksella, jos löytyy sopiva päivä. Minulle käy tällä hetkellä miten vain, paitsi tuleva maanantai. Numeroni on suurimmalla osalla työntekijöistä, O:n ja S:n talon väellä myös.
Terkkuja jokatapauksessa!
Virva