”There´s a deep pain in my heart”

Miten voi auttaa miestä, jonka syvästi rakastama lapsi on juuri riistetty häneltä?

Mitä sanoa naiselle, joka on juuri saanut suruviestin, että hänen veljensä on kuollut aidsiin - eikä hän edes tiennyt veljen sairastavan?

Mitä sanoa ihmiselle, joka katsoo voimattomana sivusta, kun hänen nuoremmat sisaruksensa elävät ”täyttä elämää”, sairastuvat yksi kerrallaan aidsiin ja kuolevat?

Miten kannustaa miestä, joka tuntee vielä aikuisenakin suurta tuskaa aina, kun hän miettii omaa isäänsä; isää, joka ei kantanut taloudellista tai henkistä vastuuta ensimmäisestä perheestään sen jälkeen, kun hän otti toisen ja kolmannen vaimon; isää, joka muutti sen jälkeen maaseudulta Harareen, otti siellä vielä kaksi vaimoa lisää - ja poika joutui äitinsä kuoltua elättämään perhettä, koska oli perheen vanhin - ja niin pojan haaveet opiskelusta haihtuivat, sen mukana hänen suuri unelmansa ”to make the world a better place”.

Mitä sanoa kuusivuotiaalle lapselle, joka sai juuri kuulla, että hänet kasvattaneet ihmiset eivät olekaan hänen vanhempiaan, vaan oma äiti onkin hylännyt hänet vuosia sitten - ja nyt tämä tytölle täysin vieras äiti on tullut hakemaan hänet mukaansa?

Koko tuo maailma ja paljon muuta on avautunut minulle viime päivien aikana. Kaikesta Afrikka-lumoutumisesta ja Dzikwa Centerin lämpimästä ilmapiiristä huolimatta sydämessä on päällimmäisenä valtava suru. Eivätpä ne maailman murheet rajoitu vain Nizzan tai Istanbulin järkyttäviin tapahtumiin.. Olen otettu siitä, että moni zimbabwelainen on avannut minulle sielunsa ja kertonut elämänsä raskaimmat asiat – mutta elämäntarinat ovat niin surullisia ja toivottomia, että valvon öisin niitä miettien.

Toivon, että olen saanut luotua edes pieniä valonsäteitä minulle murheensa kertoneiden ihmisten sieluun. Kaikkeni olen yrittänyt. Yhä selvemmin näen, että tärkein tehtäväni tällä matkalla ei olekaan musiikkimaailman vienti, vaan yrittää olla edes pienen valon, ilon, lohdun tuoja niille, joilla murheita riittää. Voin ainakin kuunnella, yrittää ymmärtää ja kertoa eteenpäin, mitä näen: antaa miettimisen aihetta muillekin..

Olen jo nyt tajunnut hyvin selvästi: kaikkien ongelmiensakin keskellä koto-Suomi voi todella hyvin, kantaa upeasti vastuun kansalaisistaan, on uskomattoman turvallinen ja vakaa maa.

Moni zimbabwelainen elää syvän epätoivon keskellä. Maa siirtyi joitain vuosia sitten käyttämään USA:n dollareita, sillä oma valuutta eli niin valtavassa syöksykierteessä, ettei edes setelillä, jossa oli ykkösen perässä kymmeniä nollia, pystynyt ostamaan yhtä leipää. Dollarin setelit, varsinkin pienimmät, ovat niin puhkikuluneita ja likaisia, ettei niistä saa mitään tolkkua.

Viimeisen parin kuukauden aikana taloudellinen hätä on moninkertaistunut; zimbabwelaisten elämä on todella vaikeaa. Taloudellinen kaaos näkyy jo turistillekin: pankkiautomaateista ei saa rahaa (paitsi todella hyvällä tuurilla), kortilla ei pysty maksamaan kuin ehkä kymmenennellä yrittämällä (jos silloinkaan). Hurjia huhuja kuuluu valuutan jäädyttämisestä, entiseen valuuttaan palaamisesta ja vaikka mistä. Kierre syvenee päivä päivältä.

Sanni ja eka enkunlukutunti..

..Laura opettaa pikkuisia...

..Mai ja oppilapset :)

Myös tyttäreni ovat keskellä zimbabwelaista arkea. Kun minä laulatan Dzikwa Centerissä isompia lapsia, harjoittelevat Maria, Sanni ja Laura pienten kanssa englannin lukemista, kirjoittavat lasten kanssa kirjeitä sponsorikummeille ja todennäköisesti auttavat ensi viikolla myös matikantehtävissä. 

Tytötkin näkevät läheltä, mitä on zimbabwelainen todellisuus: sopeutumista, venymistä, valmiutta vaikka minkälaisten vastoinkäymisten kestämiseen. Ja silti: kaikki tapaamamme zimbabwelaislapset hymyilevät, iloitsevat, ovat huumorintajuisia, suloisia, kiitollisia, avoimia. Tämä kokemus avaa paitsi minun, myös tyttärieni silmät loppuelämäksi. Hyväntekeväisyys on ensistäkin isompi osa elämäämme koko loppuelämän ajan, olen siitä aivan varma.

 

Dzikwa Trustin tukemia suloisia zimbabwelaislapsia

Eilinen oli matkamme rankin päivä, sillä upouusi Dzikwa-kummityttömme Nisha joutui keskelle julmaa elämän myrskyä.

Nishan isä kuoli aidsiin, kun Nisha oli ihan pieni. Nishan äiti hylkäsi hänet, kun Nisha oli kaksivuotias. Äiti dumppasi Nishan tämän isän veljen luokse, toisen lapsensa äiti dumppasi maaseudulle oman sukunsa hoiviin. Sen jälkeen äiti lähti etsimään itselleen parempaa elämää ja katosi lastensa elämästä. Nishan setä ja sedän vaimo ottivat tytön täysin omaksi lapsekseen. He päättivät, etteivät kerro tytölle mitään tämän äidistä ja isästä. He kertoisivat tytölle vasta, kun tämä olisi vanhempi; sitten, kun tytön elämä olisi kaikin puolin niin hyvällä mallilla, että hän ei murtuisi tiedosta.

Zimbabwessa syntymätodistus ei ole itsestäänselvyys; sen hankkiminen on hankala ja kallis prosessi. Ilman syntymätodistusta moni ovi pysyy kuitenkin kiinni. Dzikwa Center auttaa tässäkin; siellä listataan, kenellä Dzikwan lapsista ei ole syntymätodistusta, ja laitetaan syntämätodistusprosessi käyntiin.

Nishalla ei ole syntymätodistusta, joten viime viikolla aloitettiin prosessi, jonka tuloksena Nisha saisi virallisen syntymätodistuksen. Nishan setä sai kuin ihmeen kaupalla kontaktin tytön äitiin. Setä pyysi äitiä hoitamaan oman osansa syntymätodistuksen hankkimisessa. Äidin reaktio: täysin yllättäen viime lauantaina, neljä vuotta sen jälkeen kun hän oli hylännyt lapsensa, äiti ryntäsi Nishan kotiin – kotiin, jossa Nishaa oli hoidettu rakkaudella kaikki nämä vuodet. Äiti ilmoitti tylysti, että hän ottaa nyt lapsensa, ei kiittänyt setää eikä selitellyt. Äiti pakkasi samantien tytön vähät tavarat, riisti lapsen mukaansa, pois kaikesta, mikä oli tytölle tuttua ja turvallista; hämmentyneen tytön, joka ei edes ymmärtänyt, kuka tämä ”toinen äiti” on.

Suloinen Nisha meidän perheen syleilyssä

Emme tienneet viikonlopun tapahtumista mitään, kun saavuimme eilen, maanantaiaamuna, Dzikwa Centeriin iloisina, valmiina vierailemaan Nishan (: sedän) kotona valtavan ruokatuliaislastimme kanssa. Yllätykseksemme kohtasimmekin Dzikwa Centerissä surullisen Nishan, joka ei edes katsonut meihin päin, vaan käveli ohitsemme puristaen pientä paperinpalaa kädessään, katse maahan luotuna. Olimme ihmeissämme. Pian paikalle tuli Nishan setä, joka yhdessä Dzikwa Centerin edustajan Levitan kanssa kertoi, mitä viikonloppuna oli tapahtunut. Setä oli täysin murheen murtama, hän itki ja sanoi: ”there´s a deep pain in my heart”. Mitään ei ollut tehtävissä: Nishan äidillä oli biologisen äidin oikeus ottaa tyttö mukaansa. Itkimme yhdessä.

Levita yritti jatkuvasti soittaa Nishan äidille, ja on jatkanut yrittämistä koko tämän päivän ajan. Nishan äiti ei vastaa puhelimeen myöskään Nishan sedän soittaessa.

Niin, siihen paperinpalaan Nishan kädessä oli kirjoitettu ohjeet, kuinka hänen tulee matkata ”uudesta kodistaan” Dzikwaan ja takaisin – tyttö pelkäsi kuollakseen, että ei osaa astua oikeaan rämään pikkubussiin eikä osaa kävellä bussilta kauas uuteen kotiinsa. Yksin. Valtavassa miljoonakaupunki-Hararessa. Kuusivuotiaana!!

Ellei Nishan äitiä saada kiinni ja ellei hän palauta lasta sedän luokse, tyttö ei voi jatkaa Dzikwa Trustin siipien alla. Dzikwassa pystytään auttamaan vain osaa Dzikwa Centeriä ympäröivän valtavan Dzivarasekwan köyhälistöalueen lapsista.

Huomenna kuulemme, onko äiti osannut ajatella tytön parasta. Todennäköisesti ei. Siinä tapauksessa Nisha ei voi olla myöskään kummityttömme – hän katoaa täysin meidän ja Dzikwa Trustin ulottumattomiin. Uusi kummityttö on jo meille katsottuna, tapasimmekin hänet. Suloinen tyttö hänkin – mutta meillä on suuri suru Nishan kohtalosta.

Käytännössä Nisha tulee putoamaan kaiken muunkin avun ulkopuolelle. Koulumaksut ovat Hararessa sen verran korkeita, ettei tyttö voi todennäköisesti jatkaa koulussa käymistä. Koulu-ura siis sekä alkoi että todennäköisesti päättyy tytön ollessa kuusivuotias. Liian julmaa.. 

Levita kertoi, että monta kymmentä lasta lopettaa Dzikwa Trustin tukeman koulunkäynnin joka vuosi. Suurimmalla osalla lopettamisen syy on se, että kotiolot ovat hyvin rankat. Aina ei auttaminen onnistu.. Eipä ole helppo työ upealla, suurisydämisellä Levitalla: päivästä toiseen taistelua näiden epäoikeudenmukaisuuksien ja sydäntäsärkevien elämänkohtaloiden keskellä.

Näissä mietteissä on nyt koko perheemme.

Olkoon huominen valoisampi ja toivorikkaampi - ja olkoon Nishan elämä täynnä suojelusenkeleitä.

Tänään lauloimme Dzikwa Centerin kuoron kanssa varsin koskettavaa laulua: En etsi valtaa, loistoa - suomeksi - "...vaan rauhaa päälle maan". Kunpa..

Tässä: